Touhukas päivä

No niin, Kolarista oli selvitty. Matka jatkui kohti pohjoista. Muoniossa päätimme poiketa tutustumaan saamelaisten vanhaan uhripaikkaan ja Suomen suurimpana hiidenkirnuna pidettyyn Pakasaivoon. Päästäkseen näitä kohteita ihailemaan, on ajettava kovasti tärinää autoon aiheuttavaa hiekka/soratietä,  jonka maksiminopeutena piti pitää 30 km/h, jos halusi että amalgaamipaikoista olisi mitään jäljellä perillä.
Täristeltyämme kilometritolkulla, löysimme sitten tuon entisen uhrauspaikan, nimeltään Kirkkopahta. Tämä on siis suuuri kivi keskellä metsää, jossa saamelaiset ovat aikanaan tehneet taikojaan ja uhranneet jumalille tms. Kiven sivulta löytyi muutamia luita ja pääkalloja, todennäköisesti sinne asetettuja hieman jälkikäteen antamaan autenttisuuden tuntua paikalle.

Jatkoimme tärisemistä autossa taas kilometrejä, kunnes saavuimme Pakasaivolle. Kyseessä siis kallioperän ruhjeeseen syntynyt lampi, jota mannerjään sulamisvedet ovat huuhdelleet ja virrassa pyörivät kivet rouhivat hiidenkirnumaisen syvänteen. Lampi on 60 metriä syvä, eikä siihen laske eikä poistu vesi. Näin on muodostunut kaksi "kerrosta" vettä, joista alempi on lähes hapeton.

Ja lisää tärinää ja vauhdittomuuden hurmaa oli edessä, ennen kuin pääsimme päällystetylle tielle. Ah autuutta. Poroja näimme tuolla soratie osuudella useita, niitä nuokkui ojassa, ruokaili metsässä ja jolkotteli tietä pitkin ihan riesaksi asti.  Onneksi ne ovat suhtellisen hidasliikkeisiä, joten mitään vaaratilanteita ei syntynyt

Sitten saavuimme Kilpisjärvelle, jossa piipahdimme katsomassa putouksia Saanatunturin kupeessa olevan Tsahkalputouksen, kipusimme kilometrin hyväkuntoista kävelyreittiä auringon paahtaessa niskaamme. Ja tietysti laskeuduimmme sitten sen kilometrin alas taas autolle.
Siitä sitten nokka kohri Norjaa.
Hetikohta Norjan rajan ylitettyämme oli taas putous nähtävillä, ja sitäkin piti pysähtyä ihmettelemään.

Putous ja sen ääni oli aika mahtava, vedellä noin 30 metrin pudotus. Kuva on putouksen yläpuolelta, tuossa missä on suurimmat kuohut, vesi putosi alas.
Syy siihen että kuva on vain yläpuolelta on se, että alas päästäkseen oli selvitettävä todella vaativa esterata kivien, halkeamien, juurakoiden ja isojen korkeuserojen läpi. Lisäksi kun mukana ja hihnani päässä oli pieni mutta tehokas vetokone nimeltä Nelli, en uskaltanut lähteä tuota pistettä alemmas, sillä riski siitä että joko koira, minä tai molemmat putoamme louhikkoon oli liian suuri. Joten palasimme takaisin ylös. Erja yritti urheasti mennä alas asti, mutta palasi melko pian todeten että on liian vaikeaa maastoa.

Yöpymispaikaksi valikoitui Lullinjoen levähdyspaikka, joissa ylellisyyksinä WC, roskasäiliöt ja tulipaikat.